maanantai 20. elokuuta 2012

Mannerheim-paketti

(English translation coming sometime...)
Kuluneen viikon nettihälyn ansiosta näyttää siltä, että kaikilla pitää olla mielipide YLE:n tulevasta Mannerheim-elokuvasta. Otan siis aiheeseen kantaa minäkin, vaikka yhtä hataralta pohjalta kuin ne sadat (tuhannet?) muutkin, jotka eivät myöskään ole elokuvaa nähneet. Yritän tarkastella Keniassa kuvattua elokuvaa Mannerheimin itsensä näkökulmasta, vaikka olen armeijaa käymätön nainen ja vain kasvanut kodissa, jossa lapsuuteni kesäretket suuntautuivat Särkänniemien ja Linnanmäen sijasta mm. Louhisaaren kartanoon (Mannerheimin synnyinkoti). (Vaikka kyllä sinne Lintsille teki kovemmin mieli.)


Mannerheimin tuntevat kaikki paitsi kaikki
”Ei. Tämä ei ole pila”, YLE:n Mannerheim-produktion tuottaja Erkko Lyytinen toimittaja Kalle Kinnusen haastattelussa/ Suomen Kuvalehti 33/2012. Ottamatta kantaa siihen, onko YLE:n Mannerheim-produktio sittenkin pilaa, kuten esim. kriitikko Marko Ahonen blogissaan uskoo, tarkastellaanpa ensin Marskia.

Toimittaja Yrjö Niiniluoto lainaa ranskalaista kirjailija A. de Bourcetia kirjassaan Suuri rooli (Otava, 1962) seuraavin sanoin: ”Koko Suomi pitää Mannerheimia Jumalana.” Näin tuskin voidaan sanoa kaikkien niiden kansalaisten osalta, jotka taistelivat sisällissodan aikana Mannerheimin johtamia valkoisia vastaan. Toisaalta Mannerheim pyrki toimimaan niin, ettei Venäjällä puhjennut vallankumous olisi vetänyt suomalaisia mukanaan. Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan (osa I, Otava 1951) Venäjällä ja ammattisotilaana tekemästään huomiosta:
”Väliaikainen hallitus sieti jatkuvasti rinnallaan laitonta elintä, joka järjestelmällisesti kaivoi maata sen alta [...] Kahtia jaetun vallan käytössä hallitus joutui joka kerta alakynteen, ja tämä oli perimmäisenä syynä siihen, että poliittinen vallankumous pian muuttui anarkiaksi.”
Matkustettuaan Pietarista 1917 loppupuolella Helsinkiin Mannerheim kertoo tajunneensa:
”Huolimatta siitä, että neuvostohallitus oli muodollisesti tunnustanut itsenäisyytemme, se ei ollut tietävinään senaatin pyynnöstä, että venäläiset joukot kutsuttaisiin pois. Niiden maassa ololla ilmeisesti pyrittiin varmistamaan maamme tuleva yhtyminen Neuvostoliittoon.”
(Suomihan oli ollut vielä 1917 loppupuoliskolla autonominen osa Venäjää.) Maailmansotien aikana Mannerheim piti Suomen sotilaallisen puolustuksen johtajana tavoitteena säilyttää Suomen itsenäisyys. Myöhemmin hänet valittiin Suomen presidentiksi, tosin ei heti ensimmäisellä kerralla ehdokkaana ollessaan.

YLE:n Mannerheim-elokuva keskittyy ennakkotietojen mukaan tämän sotilashenkilön yksityisempään elämään ja aikaan ennen vuotta 1919. Kiehtova mutta vaikea alue. Teoksessa Historian suurmiehiä (Valitut Palat, 1972) upseeri Tauno I. Kuosa kiteyttää Mannerheimin elämää sotilasuran ulkopuolella seuraavasti:
”Mannerheim [ei] solminut hevin uusia ystävyyssuhteita. Hän oli liian huomattava henkilö, jotta häntä olisi voinut lähestyä, ja hänen terävät ja sarkastiset huomautuksensa pitivät hänen lähimmät ystävänsäkin tietyn välimatkan päässä.”
Jo pelkästään tämän luonnehdin jälkeen voisi todeta, ettei Mannerheimista ole mahdollista tehdä yhtään totuudenmukaista ja syväluotaavaa elokuvaa. Jos sellaista nyt kukaan kaipaakaan?

Kuosa jatkaa:
”Kenraalin oma perhe-elämä oli myös jäänyt lyhyeksi. Varakkaan venäläisen kenraalimajurin ja chevalier-kaartin entisen komentajan, Nikolai Arapovin tyttären, Anastasien, kanssa solmittu avioliitto oli särkynyt jo vuosisadan vaihteessa, ja Mannerheim tapasi vain ajoittain Anastasie- ja Sophie-tyttäriään, jotka asuivat äitinsä kanssa Pariisissa. Kenraali ei koskaan solminut uutta avioliittoa, vaikka hänet aika ajoin nähtiinkin ylhäissyntyisten kaunotarten seurassa Euroopan-matkoillaan.”
Omissa muistelmissaan Mannerheim kirjoittaa vaimostaan äärettömän niukasti, vain pari riviä. Oikeastaan hän kirjoittaa ihmissuhteistaan yleensäkin juuri siten kuin koulusta muutamaan otteeseen erotettu mutta lopulta sotilaallisessa kurissa aikuiseksi koulittu ja upseeritehtävissä toimiva henkilö saattaa katsoa tarpeelliseksi historiallisen merkityksen ja/tai hienostuneisuuden puitteissa kertoa.

Onko sitten väärin luoda fiktion keinoin tulkintoja Mannerheimin ihmissuhteista? Sananvapaus antaa siihen oikeuden, olihan Mannerheim julkisuuden hahmo. Jos Mannerheim itse tai hänen editorinsa sekä historioitsijat ovat vältelleet sanoja, joita ei löydy myöskään WSOY:n vuonna 1945 julkaisemasta Englanti-Suomi-sanakirjasta, se on heiltä ymmärrettävä ja kunnioitettava päätös. Mutta kunnioituksen tarvitse tarkoittaa, että kukaan ei saisi koskaan ja missään yhteydessä esim. edes ajatella sanaa 'ripuli' tai pohtia sille sopivaa käännöstä. Onhan sekin nolo asia, mutta vielä nolommaksi se muuttuu, ellet löydä sille ajoissa oikeaa sanaa.

Varsinainen ongelma ei ole oikeastaan siinä, mitä on jätetty kertomatta, vaan miten asioita on muotoiltu eri teksteissä eri aikakausien hengessä. Professori Stig Järgerskiöld kertoo kirjassaan Mannerheim 1867-1951 (Otava, 1983), että:
”[Anastasie] oli perinyt melkoisen omaisuuden, joka takasi nuorelle parille hyvän taloudellisen aseman. [Mannerheim] arvosti suuresti [Anastasien musiikinharrastusta], 'eikä hän ollut lainkaan niin venäläinen' kuin Mannerheim oli pelännyt.”
Järgerskiöld jatkaa myöhemmin, että Manneheimin sotilasura oli ollut menestyksekäs, mutta:
”Avioliitto oli ajautunut kriisistä kriisiin. Anastasi[e] lähti sairaanhoitajaksi Mantsurian venäläisiin joukkoihin boksarikapinan aikana vuonna 1900. Mielen rauhattomuus oli saanut hänet yrittämään yli voimiensa; hän palasi kurjassa kunnossa. Kaksi vuotta myöhemmin hän jätti Pietarin kodin ja matkusti [tyttärineen] Ranskan Rivieralle.”
Tämän voisi tulkita niin, että Anastasie menetti hermonsa, eikä Mannerheimilla ollut halua, kykyä tai mahdollisuutta tehdä asialle mitään. Joka tapauksessa vähän sen jälkeen Pietarin yleisesikunnasta kävi käsky, että Mannerheimin olisi suoritettava tutkimusmatka Aasian halki. Myytti itse muistelee tapausta mm. seuraavasti:
”[P]yysin miettimisaikaa. Mutta tehtävä viehätti minua ja mitä enemmän yleisesikunnan arkistossa siihen syvennyin, sitä suuremmaksi mielenkiintoni kasvoi.”


Katariina Lillqvistin kohuttu animaatioelokuva Uralin perhonen (2008) kertoo puolestaan fiktiivisen tarinan Mannerheimista homoseksuaalina, joka löytää matkoiltaan hyvin avuliaan nuorukaisen. Ehkä vaikutelmaa korostaakseen Lillqvist oli jättänyt elokuvastaan jopa Mannerheimin lapset pois. Lillqvist ei ole ensimmäinen, joka on esittänyt valkoisten joukkojen sankarin olleen homoseksuaali. Eri osapuolet ovat karsastaneet Mannerheimia kuitenkin myös syistä, jotka aivan varmasti ovat totta: Yrjö Niiniluoto mainitsee kirjassaan Tatu Pekkarisen aikoinaan suositun kupletin Ruski Iivanasta. Sen sanoituksessa irvitään Venäjältä Suomeen tullutta tulevaa presidenttiä:
”Mannergeimi sanoi rastui / ilon kyynel silmän kastoi / terve tuloo veli iivana.”
Suomessa syntynyt, mutta saksalaista ja hollantilaista sukujuurta ollut ja kotikielenään ruotsia – aatelinen kun oli – puhunut Mannerheim ei kieltämättä ollut tyypillinen venäläisupseeri, mutta ei myöskään kovin lähellä tavallista suomalaistalonpoikaa (kts. Historian suurmiehiä).

Myyttisiin mittoihin Mannerheim-ikoni on kasvatettu hiukan erikoisesti. Kuten Niiniluoto huomauttaa:
”Mannerheim-ihailu […] ei ole koskaan hakenut [Suomessa] innoitusta siitä, mitä Mannerheim oli Venäjällä[.] Päinvastoin juuri venäläinen menneisyys teki hänet monille pysyvästi vieraaksi.”
Koko maailman mittakaavassa eivät ehkä erinomaiset sotilasstrategiset taitonsa Mannerheim kuitenkin onnistui, kuten neuvottelukykynsä ja monikansalliset suhteensa hyödyntäessäänkin tekemään 1900-luvun suurten sotien aikana asioita, joiden ansiosta arvostus häntä kohtaan alkoi paisua ja muovautua patsaiksi. Hänestä tuli ikoni, viiksekäs mies ratsun selässä sotilaspuvussaan, viiksekäs mies kartan ääressä sotilaspuvussaan.


YLE:n Mannerheim-produktiossa ikonia näyttelee kenialainen Telley Savalas Ottieno. Se on monen mielestä väärin, koska Ottieno on musta. He, jotka sanovat, ettei sillä ole väliä tai että väristä valittavat ovat rasisteja, ovat myös väärässä, koska ikonimaalaus käsittää tarkkoja sääntöjä. Hupaisaa tässä keskustelussa on se, että Mannerheim kohtasi aikanaan jonkinasteista rasismia edellä mainitsemistani syistä, mutta ainakin omien muistelmiensa ja aikalaiskertomusten mukaan hän tutustui muihin kulttuureihin mielenkiinnolla. Esim. Intian retkeään Mannerheim muistelee näin:
”[R]atsastimme 19 norsulla paikalle, jossa tiikeri oli surmannut puhvelinvasikan. [M]etsästysonni oli meille nurja. Alkuasukkaiden mielestä tämä oli merkkinä jumalten vihasta, ja näiden lepyttämiseksi oli pantava toimeen uskonnolliset juhlamenot. […] Illalla tehtiin suuri tuli, johon [heidän löytämänsä mies] heitti rukousten välillä jonkinlaista pulveria ja sai sillä tulen leimahtamaan täyteen liekkiin. Samalla joutui 'bramiini' hurmostilaan, joka aluksi vaikutti teeskennellyltä mutta vähitellen kiihtyi niin voimakkaaksi, että suorastaan luulin miehen siihen paikkaan menehtyvän. Kun oli tehty kaikki, mitä alkuasukkaiden mielestä oli jumalien lepyttämiseksi tarpeen, saatoimme vain jäädä odottamaan metsästysonnen kääntymistä.”


Mutta tosiaan, Mannerheim olikin Mannerheim, eikä ikoni.


Siis oikeesti, musta?!
Musta Mannerheim on toki suomalaisten reaktioista päätellen raju veto. Se todella rikkoo ikoniperinnettä vastaan. Jotkut muistuttavat, että jos historiallisia henkilöitä eivät saisi esittää näistä rodultaan, kansallisuudeltaan, sukupuoleltaan tai muuten poikkeavat henkilöt... Lainaan Satakunnan Kansan päätoimittaja Tapio Vallinia (SK 19.8.2012) ja totean, että Elizabeth Taylor ei olisi käynyt Kleopatraksi. Toisaalta myöskään amerikkalainen näyttelijä Helen Mirren, jolla on tatuointi, ei olisi sopinut Englannin kuningattareksi ja likimain jok'ikinen Raamattua kuvittava elokuva pitäisi hävittää epäsopivan castingin vuoksi.

Jos kohta Telley Savalas Otienon (nimi, jonka hän Suomen Kuvalehden artikkelin mukaan sai Telly Savalaksesta pitäneeltä äidiltään) ihonväri ei vähitellen enää aivan jokaista suomalaista järkytäkään, joitakin tuntuu järkyttävän se tieto, että hänen aiempi uransa vaikuttaa hämärältä. Yksi maailman arvostetuimmista elokuvaklassikoista, Polkupyörävaras on toteutettu amatöörinäyttelijöin, joten aiempi ammatillinen kokemus ei välttämättä ole tae näyttelijöiden kyvystä eläytyä rooleihinsa. Otienon aiemmalta uralta on kuitenkin löytynyt ainakin yksi lyhytelokuva, jossa hän puhuu monologia rautatieasemalla naisen vaatteissa. Tässä ei tietysti ole paljoakaan uutisen aihetta. Meiltä löytyy omastakin historiastamme näyttelijä, joka pukeutui naiseksi peräti ensimmäisessä suomalaisessa äänielokuvassa ja esitti myöhemmin Mannerheimia Ilmari Turjan näytelmään perustuneessa elokuvassa Päämaja (1970). Tuokin Mannerheim-filmatisointi herätti polemiikin, lähinnä näyttelijän (Joel Rinne) ja ohjaajan (Matti Kassila) Marskia koskeneiden näkemyserojen vuoksi (lähde: Suomen Kansallisfilmografia 7, Edita 1998).


Mannerheim-elokuvat
Vaikka täydellisen henkilökuvan elokuvaaminen onkin Mannerheimin kohdalla ainakin suomalaisesta näkökulmasta sangen vaikeaa – täydellisiä Mannerheim-mielikuviahan meillä riittää aina omastani alkaen, Mannerheim-elokuvia siis yritetään tehdä. Yhden viimeisimmistä piti olla tuottaja Markus Selinin (Solar Films Inc.) suurelokuva, jonka ohjaajana piti olla Renny Harlin. Hollywoodissa suomalaismittakaavassa huikean uran toimintaelokuvien parissa tehnyt Harlin oli innoissaan hankkeesta, mutta jatkuvat rahoitusvaikeudet estivät Mannerheim-elokuvan kuvaamisen. Suomessa elokuvaproduktiolle epätavallisen suuri yli 10 miljoonan euron budjetti piti saada kasaan sekä kotimaisten instanssien että kansainvälisten rahoittajien avulla. Lopulta Harlin lähti kuvaamaan Georgian sotaa käsitellyttä elokuvaansa Viiden päivän sota, välit Selinin kanssa viilenivät ja Selin löysi Mannerheim-produktion ohjaajaksi ehkä tämän hetken parhaimpiin suomalaisohjaajiin kuuluvan Dome Karukosken (mm. Tyttö sinä olet tähti). Ehkä Karukoski olisikin ollut Harlinia parempi vaihtoehto ainakin heidän mielestään, jotka kaipaavat Mannerheimista fiksua mutta selkeää ja samalla freesiä näkemystä. Harlin toki hallitsee toimintaelokuvan niksit, mutta esimerkiksi Viiden päivän sota ei ole saanut kovin ylistäviä arvioita. Esimerkiksi kriitikko Roger Ebert totesi sen kautta olevan vaikeaa tuntea sympatiaa sodan osapuolia kohtaan.

Mutta miten kävi Selinin pitkäaikaisen Mannerheim-unelman kanssa? Kun sen rahoitusvaikeudet ensimmäisen kerran tulivat julki, joku keksi, että elokuvaa varten voisi kerätä rahoitusta tavallisilta suomalaisilta. Jokainen halukas saattoi ostaa mm. 50 euron arvoisen ennakkolipun kyseisen elokuvan tulevaan näytökseen. Tottahan suomalaiset ovat niin hyviä ihmisiä, että tahtovat muutaman kympin antaa, kun sentään maan suurimpiin kuuluva yksityinen elokuvatuottaja aikoo tehdä version Suurimmaksi suomalaiseksi (104244:llä äänellä) äänestetystä ex-presidentistään?

Oli miten oli, Selinin Mannerheim-hanke on vähitellen muuttunut yhtä surkuhupaisaksi kuin epäonnisuudestaan kuulun ohjaaja Terry Gilliamin yritys tehdä elokuva Don Quijotesta. Nuo vastoinkäymiset on raportoitu dokumentissa Lost in La Mancha. Tätä kirjoittaessa viimeisin tieto Selinin hankkeesta on, että sen tuotantoyhtiö on konkurssin kourissa ja jo neljä miljoonaa imenyt elokuva on yhä Selinin haaveissa, vaikka vain haaveeksi se taitaa monen osalta jäädäkin. Jälkiviisastelua, mutta nekin neljä miljoonaa olisi voitu käyttää oikean elokuvan tekemiseen. Esim. Aku Louhimiehen ohjaama sota-aikaan sijoittuvalla Käskyllä oli 1,5 miljoonan euron budjetti.

YLE:n Mannerheim-produktio alkoi, kun Selinin paljon odotettu ja täydellisyydentavoittelussaan todennäköisesti aivan mahdoton yritys ei näyttänyt toteutuvan. YLE:ä on monesti kritisoitu sekä siitä, että se tuhlaa kansalaisten rahoja milloin uusintoihin, milloin liikaan urheiluun, milloin mihinkin turhaan. Toisaalta närää on aiheuttanut se, että YLE yrittää tehdä saman halvemmalla kuin mitä vaikkapa BBC tekee. Tätä ikuista kiistelymallia noudattaen YLE:n Mannerheim-tuotannosta on kihisty niin ikään siksi, että ennalta Suomen kansalle kertomatta on menty tuhlaamaan Keniaan 20 000 euroa elokuvaan, joka Suomen kansalta kysymättä on toteutettu pitkälti kenialaisin voimin, mutta myös siksi, että YLE on hankkinut ulkomaista halpatyövoimaa ja harjoittanut kauheaa riistoa Keniassa. Kukaan suomalainen ei kuitenkaan ole älähtänyt siitä, miten Hollywood-tuotantoja on kustannussyistä siirretty halvempiin lokaatioihin. Itse asiassa, jos jotain Hollywood-elokuvaa on kuvattu edes pätkä myös meillä, sitäkään ei ole muistaakseni pahalla katsottu. Pullaa, kaffetta ja saunaa olisi tarjottu, jos kaikki ne suuren maailman starat olisivat tulleet!

Triviatietona tähän väliin, että Kenian BKT asukasta kohti oli 490 dollaria, kun Suomen vastaava luku oli 35 666 dollaria (2004, WSOY FACTA). Erilainen ekonominen tilanne mahdollistaa siellä ainakin teoriassa sen elokuvan teon, johon kukaan ei näytä Suomessa kykenevän, oli pääosaan sitten saatavana Mannerheimin näköinen näyttelijä tai ei.

Mannerheim on siinä määrin tärkeä kansallinen aihe, että hänestä haluttaisiin tehdä suuren maailman (ts. Hollywoodin) luokkainen elokuva. Ristiriitaista kyllä Suomessa se ei ole mahdollista, mutta ulkomailla ja ulkomaisin voimin tehtynäkään se ei vastaa ihanteita, koska lähes jokaisella suomalaisella on läheisempi suhde Mannerheim-ikoniin kuin muihin ikonisiin hahmoihin. Vielä vuonna 1961, Yrjö Niiniluodon mukaan, marsalkan syntymäkodin museoimistakin pidettiin pyhyyden loukkauksena. Kansakuntaamme ei pöyristyttänyt läheskään yhtä paljon se ajatus, kun Helsingin Ristin tie -esityksessä (2010) Jeesukseksi oli hankittu japanilainen nainen. Eikä kukaan ole meilläkään jaksanut ihmetellä syvästi järkyttyneenä sitä, miten orjuutta vastustanut Amerikan presidentti Lincoln on kuvattu sekä sarjakuvassa että tuoreessa elokuvassa vampyyrinmetsästäjänä. Paljon vähemmän kohutti myös Kristian Smedsin Tuntematon sotilas -näytelmää näkemättömiä ja sen nähneitä se tosiseikka, että siinä kuulua Antti Rokkaa esitti tummaihoinen suomalaisnäyttelijä Henry Hanikka (ja mielestäni hyvin esittikin). Kuinka oma ikonimme sitten itse saattaisi reagoida Mannerheim-elokuvaan?

Paul Rodzianko, Mannerheimin Venäjän aikainen auktoriteetti, väitti marsalkan olleen ahkera lukija, mutta käytännöllisessä ja tietopuolisessa tarkoituksessa. ”Koskaan elämässään hän ei ottanut käteensä romaania.” Mannerheim palvoi Rodziankon mukaan ”kauneutta eri muodoissa, mutta ei ollut taiteellinen.” Toisaalta Mannerheim kehuu muistelmissaan Venäjän kulttuuritarjontaa baletista alkaen ja puhuu asiantuntevasti Dostojevskin fiktiivisestä romaanista Rikos ja rangaistus. Ehkä hän diplomaattisesti ehdottaisi ensin katsomaan elokuvan, kuten tuottaja Erkko Lyytinen on myös haastatteluissaan viestittänyt. Mutta tekisikö hän näin oma-aloitteisesti, sitä en usko. Luultavasti Mannerheim, jos hän nyt olisi se sama yli 70-vuotias upseeri, joka muistelmansakin kirjoitti, olisi kiinnostuneempi jostakin ulkopolitiikkaan liittyvästä konfliktitilanteesta, metsästyksestä tai vaikka vain sikarinpolttelusta hyvässä seurassa (kuka sen mitenkin haluaa mieltää). Joka tapauksessa hän näkisi, että elokuva on vain fiktiivinen.


Mediapeli
Jonkun mielestä Mannerheim-elokuva pitäisi vaieta kuoliaaksi, jonkun mielestä koko häly YLEn tämän tuotannon ympärillä on mediapeliä, silkka mainoskikka. Jopa itse ohjaaja Jörn Donner on kuulemma ärähtänyt projektista, mutta mitä hänen ärähdyksensä koskikaan? Ei ainakaan tämän jutun mukaan sitä, että hän olisi harmissaan nimenomaan Mannerheimin puolesta, vaan lähinnä itsensä, koska häntä ilmeisesti kuvattiin projektiin ilman palkkiota. Mutta hienoa, jos YLE vihdoinkin oppii mainostamaan tarjontaansa. Henkilökohtaisesti olen ollut harmissani siitä, että YLEn vähäisen tai kehnosti suunnatun tiedotuksen takia melkein onnistuin missaamaan sen kanavilla esitetyn huippusarja Uuden Sherlockin uusimmat jaksot. Kaiken muun YLEn tarjonnan rinnalla koko Mannerheim-projekti on kuitenkin vain pisara meressä: http://yle.fi/yleisradio/vuosikertomukset

perjantai 20. heinäkuuta 2012

The Dark Knight Rises (2012)

Christopher Nolan's Batman trilogy ends with The Dark Night Rises. As in the earlier parts of the trilogy (2005 & 2008), also in this movie you can sense a very dark tone. It's not dark in the way of Underworld movies or gothic and somewhat romantic Batman movies by Tim Burton (1989 & 1992). I would rather describe this darkness as black as the rotting rat on the alley. It may look disgusting but still somehow so fascinating that you need to look at it and even smell it.

The Dark Knight Rises is film of a superhero and a popular cartoon icon. Or at least that's something what people are expecting it to be. However, Christopher and his co-writer brother Jonathan Nolan have wanted to test the limits of a typical cartoon hero and pushed him and his surroundings, Gotham City, close to the limits of reality. There's no more anything camp in them. Bruce Wayne (Christian Bale) might be a millonaire, who has a strange hobby to fight against outlaws in a bat suit with expensive and very militant gadgets, but it's possible to believe in a character like that while there really is in this world some eccentric rich men with their oddities. Also the way how Gotham looks and feels in the movie – you can clearly see New York in that city. Of course there's for example no Statue of Liberty but you can find many other things which are similar in these two cities.

Typical American comic book based superhero movies are always a bit cheesy. Audience wants to see these heroes in good looking capes, skin-tight suits and mysterious but still very basic looking masks. People also wish to see their hero struggling and face to face with an issue and/or a villain which or who represents their own problems. That's okay, these things belong in the comic book culture. They're part of its ”code”. Quite often these heroes, issues and villains can be seen full of camp essence. For example Superman is a handsome and kind man, who rescues civilians in an outfit that resembles a cold weather underwear. But Nolan's last Batman film gives us several characters which are as far from cartoons as you can make them to be. For example the villain of The Dark Knight Rises, Bane (Tom Hardy), may look in the film poster like some evil wrestler with a mask that hugs his face like a H.R. Giger's alien. But he is so much more than that. With his calm but disrupted voice he is a man, whose words have to be listened or you'll might get killed. He's the army guy in his gear telling you how everything is in control and soon over. He is also like some neo Darth Vader, a warrior, who has dragged himself out of Hell and found a path that he sees as the only right way for everybody. Tom Hardy plays this role very well, with no overacting.

Bane and Tom Hardy are different from what Joker and Heath Ledger were in The Dark Knight, the second movie in this trilogy. If you're expecting to see a raving lunatic you will be disappointed. If you're expecting to understand Bane's motives right away and hear him speaking with a clear voice as Darth Vader or Hannibal Lecter did through their masks, you will be disappointed. If you're expecting to see a league of baddies beating Batman at the same time in a gigantic final battle, you will be disappointed. But you won't be as disappointed as with Spider-Man 3 or X-Men: The Last Stand which both were boringly overloaded and unbelievable with their rapid speed. The Dark Knight Rises gives us an old-fashioned gentleman vs. gentleman fight and a story that lets its characters to grow nice and slow till they meet their final destiny. The Dark Knight Rises doesn't however work so smoothly without the first two movies of this trilogy. Without seeing them you could actually also feel like some of the characters (including charming Miranda Tate by Marion Cotillard, who plays the role with no pushing, and Lucious Fox by Morgan Freeman) would get too little screen time. Then again, what more they really could do in this movie without making it overlong then?

It's interesting to see that some of the most visible people in this production were non-American. Christian Bale, who thankfully doesn't tease our ears with that deep bat-voice of his too long this time, is from Wales, UK. Marion Cotillard is from Paris, France, Michael Caine (who adds once again more depth into his performance as Alfred the trustworthy and father-like servant of Mr. Wayne) is from UK, as are Gary Oldman (Commissioner James Gordon) and even the screenwriter-director Christopher Nolan too. Perhaps you need to be an outsider to give the right perspective into Batman and his world. Nolan channels the latest economic crisis through The Dark Knight Rises and makes the movie in that way as a portrait of this time. Bruce Wayne/Batman is lost in the beginning of the movie, since he feels he has lost his dearests but more importantly also the honour he gained before the fatal battle with Joker. When Bane comes, Bruce/Batman finds out that he finally has a good reason to wear his armour again. Nevertheless, his fall won't stop that easily. He may get rid of his cane and get himself some new toys, after a curiously attractive cat-burglar sneaks into his ”tomb” but Gotham and Bane are not welcoming the bat after his hibernation. No, they are stomping on him. Nolan won't underline Batman's bad luck as for example Sam Raimi underlined Spider-Man's bad luck in his Spider-Man movies. Therefore you might actually feel like there could have been more. It's a same effect than in concerts. If you go from a rock concert to listen a couple of chamber musicians, your ears can be ringing too much to make the latter enjoyable enough.

The Dark Knight Rises is a violent movie, if you compare it to for example The Bridges of Madison County (1995) by Clint Eastwood. As the news have told, in this Batman film's premiere, in Colorado, USA, happened a shooting massacre. Was it otherwise related to The Dark Knight Rises, it's still a mystery. However, that sad and horribly violent case probably rises once again the discussions of movie violence. Do we make cruel and bad things after watching fictional acts by fictional characters like Joker or Scarecrow? Or do we hate some irrelevant thing and people involved with it so much that we need to give our punishment to it and them in a physical way? If it's no more safe to have fun in a public place, should we just watch telly at home, behind locked doors and closed curtains? I have no answers. I only know those people or this film didn't deserve it.